Kerran elämässä -matka — päätoimittajan TOP 5
13.09.2011
Matkaopas-lehden päätoimittaja Pirkko Puoskari paljastaa pääkirjoituksessaan oman TOP 5 -listansa paikoista, joihin ihmisen pitäisi päästä kerran elämässä.
Minne ihmisen pitäisi matkustaa kerran elämässä? Keskustelu aiheesta on käynyt kuumana nettisivuillamme. Omalle listalleni, sinne Egyptin, Machu Picchun, Inarin ja New Yorkin joukkoon, kuuluisi ehdottomasti myös Bali, pieni hindulainen saari keskellä islaminuskoista Indonesiaa.
Sain tilaisuuden käydä Balilla vuosituhannen vaihtuessa, ja vieläkin näen silmissäni sen riisipeltojen vihreyden. Vaikutuksen teki myös balilaisten henkisyys. Jumalat ovat siellä läsnä kaikkialla ja kaiken aikaa.
Upeasti koristeltuja temppeleitä on joka kylässä. Hengille ja jumaluuksille tarjoillaan naisväen huolellisesti valmistamia värikkäitä herkkupaloja monta kertaa päivässä. Juhlapäivinä naiset kantavat jumalten uhripöytiin kukkurapäisiä ruokatarjottimia.
Jos matka tuntuu juuri nyt liian pitkältä, tarjoamme tässä numerossa pikamatkan jumalten saarelle. Balista kertova artikkeli alkaa lehden sivulta 76.
Meillä länsimaissa palvotaan toisenlaisia jumalia, ja rituaalimmekin ovat toista maata. Mitä itse teen joka aamu? En rukoile enkä polta suitsukkeita, vaan kahlaan jo aamiaispöydässä sanomalehden läpi, katson toisella silmällä tv:tä, avaan internetin ja alan naputella sähköposteja. Joku toinen uppoaa pörssikurssien sarakkeisiin. Joku nostaa bussissa kuulokkeet korville, joku katoaa facebookin syövereihin.
Siinä missä Balin hindu perustaa uhriÂalttarin jumalille riisipellon laitaan tai jalkakäytävän reunalle, meidän alttarimme taitavat nykyään sijaita pankeissa ja pörssisaleissa. Perinteisemmän alttarin voi meillä muuttaa vaikka hotellihuoneiksi. Ellet usko, lue tuoreen lehden Haavi auki -palsta sivulta 82.
Maallistuneen länsimaalaisen on helppo hymähtää jumalien palvonnalle, mutta toisinaan tuntuu, että moni meistä luulee elävänsä ikuisesti. Suhteemme kuolemaan on vähintäänkin ristiriitainen. Ehkäpä meille länkkäreille tekisi hyvää kerran elämässä osallistua vainajien juhlintaan Meksikossa – katso Matkakuume-palsta sivulla 17.
Marraskuun alkupäivinä vietettävässä vainajien juhlassa ei soiteta Peltoniemen Hintriikin surumarssia, vaan kaduilla raikaa mariachi ja salsa. DÃa de los muertos on värikäs ja riehakas fiesta. Kuolleille omaisille viedään ruokaa ja juomaa hautausmaille. Ensimmäisenä yönä vieraaksi tulevat lapsivainajien henget, toisena aikuisten. Pääkallon muotoiset
karamellit ja luurankohahmot kuuluvat juhlan rekvisiittaan.
Kuolemalla on Meksikossa monta lempinimeä, mutta aina se on nainen. La tiliquita, laiheliini. La que no perdona, hän joka ei anna anteeksi. La jefesita, pikku johtajatar. Senora del carruaje, kärryjen rouva. DÃa de los muertos muistuttaa meksikolaisia elämän päättymisestä, mutta myös siitä, että kannattaa ottaa ilo irti jokaisesta päivästä. Me matkakuumeen riivaamat osaamme ehkä nauttia elämän pienistä iloista tavallista paremmin. Siihen riittävät jo kauniit maisemat, hyvä ruoka, uudet maat ja kansat – joskus jo hyvä nojatuolimatka.
Pitäkää hauskaa!
Pirkko Puoskari
päätoimittaja
Pääkirjoitus on julkaistu Matkaopas 6/2011 -lehdessä.
Kuva Balilta.
Loading ...
Kommentit